Kuulumisia

Oon pysyny tästä nettimaailmasta poissa, mutta läskiahdistus ei oo jättänyt mua rauhaan.

Luin viimeisen postaukseni äsken ja täytyy myöntää, että kuulostaa sairaalta. Mutta silti tälläkin hetkellä ajatukseni on siinä, että muutama kilo saa lähteä. Ei mulla oo kiire, koska haluun kuitenki edes yrittää nauttia tästä loppukesästä ja muutenki elämästä, mutta ylöspäin paino ei saa mennä. En vaan kestä sitä läskiä oloa. Se on sietämätön. En tajuu miten joku voi saada tyydytystä siitä, että ahtaa ittensä täyteen paskaa. Siitä tulee vaan väsyneeks ja kiukkuseksi.

Oon koko päivän painanu duunia (syöny tietty välillä) ja söin kolme karjalanpiirakkaa iltapalaksi. Siitä on jo yli tunti ja edelleen tuntuu, että maha poksahtaa sekunnilla millä hyvänsä. Pakko käydä vielä pissalla ja mennä makaamaan... tää ei oo pelkästään mitään psyykkistä vaan fyysisesti oikeesti SATTUU.

Appelsiini kommentoi viime postaukseeni... (oot ihana!!!) oot täysin oikeessa tossa kuva jutussa, nyttenki ku paino on noussu vaan pari kiloa liikaa(kesäturvotus) niin katson vanhoja kuviani.. itseasiassa mulla on niissä just se vartalo mitä oon halunnuki. Oikeesti. Mulla oli se! Haluun sen takas ja nyt tiedän, että se ei oo mahdotonta. Yritän tehä sen kuitenki hitaasti ja jättämättä mitään pois ruokavaliostani. Koitan kaikkea kohtuudella ajattelutapaa, sillä jos miettii niin ensimmäiset suupalathan oikeesti on ne kaikkein nautinnollisimmat.

Enkä oo hakenu apua. Ainut mihin aion hakea on ettei menkkoja oo ollu kohta puoleentoista vuoteen... ne vois saaha takasi jos joskus haluun lapsia. Mutta ahdistuksesta en hiiskukaan. En. En. En. Näin oon päättäny koska parempia päiviä on koko aika enemmän. I'm going to survive.

Tän on pakko olla unta.

.. se on tapahtunut.
Viimeinkin kuulin ne sanat, joita olen koko tämän ajan odottanut.

Et varmaankaan tiedä mistä puhun, mutta kurkkaamalla vuoden vanhaan merkintään:

Eilen eräs ihana henkilö sanoi '**, sä näytät hyvältä!'. En tietenkään osannut sillä hetkellä ottaa kohteliaisuutta, vaan kielsin asian. Jonka jälkeen kyseinen henkilö jatkaa kehumista. IHANA. Kiitos. Oikeesti ne sanat merkitsee niin paljon. (Hulluako?)

Joskus kun alotin laihduttamaan niin ajattelin, että laihdutan siihen asti, että k.o. henkilö huomaa minun laihtuneen. (tyhmää , eikö? motivaatiota täytyy kuitenkin jostain löytää). No eilen sitten hän ensin tulee halaamaan innoissaan kun huomaa minut. Ottaa askeleen taakse päin ja katsoo hymyillen suoraan silmiin. Hiljainen hetki. Katse laskee silmistä varpaisiin ja nousee takas ylös, ja kuulen sanat.

Muutama päivää taakse päin näin tämän henkilön ja koska paikalla ei ollut muita, hän sanoi sen. Ehkä hän on miettinyt sitä aikasemminkin.. sillä enhän minä ole laihtunut lähes puoleenvuoteen?? Ei olla juteltu kunnolla aikoihin.

'Oot kasvanu pituutta!'
Kielsin asian. Jalassa oli korkokengät. Mutta niinhän se on, mitä laihempi on, sitä pidemmältä näyttää.

'Sä oot muuten laihtunu. Oot tommonen luikku nykyään. Siis oot laihtunu tosi paljon. Sun täytyy alkaa syömään enemmän. Oikeesti.'

Vaikeroin sanomatta mitään. Olen onnellinen kuullessani nuo sanat. En saa sanaa hetkeen suustani. Onneksi eräs henkilö saapuu paikalle ja keskeyttää keskustelun. Myöhemmin illan aikana sain kuitenkin kuulla lisää!!

'Oot Alisa laihtunu muuten tosi paljon. Luut näkyy ja kädetki on näin ohuet!!' *koskettaa kättäni* 'Sun täytyy alkaa syömään kunnolla!'
Keräsin itseni ja sanoin mahdollisimman uskottavasti 'Mä syön.' Samaan aikaan olin onnellinen, mutta niin surullinen. Kyyneleet meinas puskea silmäkulmasta. Ei hän uskonut vaan jatkoi erittäin vakava ilme kasvoilla..
'Oikeesti Alisa, sun täytyy syödä enemmän! Oot niin luikku. Kato nyt, sun kädestäki näkyy vaan luut ja se on ohuempi ku mun!'
En saanut sanaa suustani. Hän laittoi käden käteni viereen. Pakko se on myöntää, käteni oli ohuempi.. Vaikka oisinki paljon pidempi, niin ei se tarkoita, että käteni täytyisi olla paksumpi. Eihän??

Alotin ehkä laihduttamaan tätä odottaen ja täytyy myöntää, että kerrankin tunnen onnistuneeni jossain. En kuitenkaan ole tyytyväinen kroppaani tämmöisenä ja kesään mennessä ajattelin vielä muutaman kilon pudottaa. En ole kärsinyt hänen vuoksi, vaan oman hyvän olon vuoksi. Nyt kuitenkin aion vielä pääsiäisestä ja tulevasta vapusta nauttia stressaamatta. Niinkuin joulunakin. Sen jälkeen aion kutienkin palata ruutiineihini. Pakko. Sillä haluan olla bikini kunnossa.

Aurinkoa kaikille !

Black swan

Kuinka moni on nähny tän uutuusleffan?? Mitä ootte tykänny?



Ite tulin just kattomasta sitä ja täytyy myöntää, että oli erittäin ahdistava ja sai mut ajattelemaan.

Perfektionistiset piirteeni pysyköön nyt tämän voimalla ainakin jonkin aikaa taka-alalla. Kiitos.

Ei mulla muuta.

Maaliskuu

Anteeksi, että petin sanani, enkä ole hakenut apua..

Mutta tiedättekö mitä, muutamat viime päivät oon ollu onnellisempi kuin aikoihin! Huomaa heti miten tuo auringon paiste vaikuttaa mielialaan.. söin jopa suuren jäätelöannoksen shoppailureissulla. Ja mikä tärkeintä, en edes ahdistunut! Nautin siitä niin paljon.. parasta mitä oon pitkään aikaan suuhuni pistäny (ja ehkä tulen pistämään).



Mun paino on joskus alkanut 7, enkä haluu enää ikinä siihen takas. En ikinä. Nyt se alkaa 5 ja on kai siellä puolessa välissä.. mä oon tyytyväinen ja se on kai tärkeintä. Kyllä mulla hetkittäin tääki paino ahdistaa, mutta sitten täytyy taas sitä tervettä puolta herätellä. Oon kuitenki ainaki 173cm pitkä ja urheilullinen. Lihaskin painaa.

Tulevasta kesästä aion kyllä nauttia niin täysin rinnoin (jaa millä rinnoilla....) !

2011

Vuosi on vaihtunut. En ole päivitellyt aikoihin, nyt päätin tulla vähän kertomaan kuulumisia ja lueskelemaan mitä teille kuuluu!

On ollut aikoja kun olen onnistunut pysymään tasapainossa kaiken tämän ahdistuksen kanssa. Joulukin meni ohi, hieman lihoen mutta nopeesti pyhien jälkeen palattiin kuin itsestään pienemmäksi. Painan tällä hetkellä varmaankin 54kiloa.

Olen liikkunut kuin hullu. Päivittäin useita tunteja. Tänään ajattelin pitää vapaan illan.. mutta pitäisi keksiä tekemistä ennenkuin en enää pysy paikoillani. Istuminen tuntuu vaan niin läskiltä. Ehkä katson elokuvan seisten niinkuin viime yönäkin kun en saanut unta??

Mietin aivan liikaa mitä syön. Yritän syödä tarpeeksi ja terveellisesti, mutta se on vaikeaa. Rakastan laittaa ruokaa ja sitä oonkin saanut tehdä. Samalla on tullu itsekin maisteltua kaikkea.. varmaan ihan hyvä juttu välillä herkutellakin. Sekunnista toiseen mielessäni pyörii, että mitä voisin laittaa ruoaksi ja paljonko uskallan syödä. Liikun paljon, jotta olisin sitten ansainnut syödä sen mitä mieli tekee.

Miksi mulla ei oo ystäviä kenen kanssa viettää päivää? Vika on varmasti itsessäni, mutta en tiedä mitä tekisin toisin, ettei aina tarvitsisi olla yksin. Olen yrittänyt vanhoihin ystäviin pitää yhteyttä ja kysyä milloin heillä olisi minullekin aikaa, mutta ei sitä näytä keneltäkään löytyvän.

Olen saanut töitä ja teen niitä muutaman illan viikossa. Tykkään. Saa muutakin ajateltavaa.

On ollut huonompiakin hetkiä, mutta en minä onnellisimmillani ole. Ainut mistä saan iloa on liikunta..... mutta se on käynyt vähän pakkopullaksi. Mitä teille kuuluu??

äh

Edelleen hukassa.
Paino ehkä hitusen noussut.... ahdistaa.
Oon taas takas siinä, että yks ylimääränen porkkanakin saa aikaan mielettömän ahdistuksen. Äh.
Aurinko ja se lämpö takaisin, niin enköhän mäki piristyis ja vois olla miettimästä kaikkea paskaa.

Syyskuu

Joka kerta kun ahdistaa, niin tuntuu, että aika ei kulje eteenpäin. Kuitenkin nyt on jo syyskuun alku? Enää puolivuotta lukiota ja olen vapaa. Tulevaisuus pelottaa, kirjoitukset menevät huonosti, tiedän sen jo nyt. En vain jaksa lukea niihin. Entä mitä kirjoitusten jälkeen? En todellakaan tiedä mitä sitten teen. Haluaisin pois vain tästä maasta.. johonkin lämpimään paikkaan, missä voisin aloittaa alusta ja olla onnellinen. En vain tiedä osaisinko.

En ole käynyt lukemassa teidän rakkaiden blogeja (ja ehkä ihan hyväkin niin, parantumiseni kannalta meinaan), mutta nyt päätin ajankuluksi lueskella. Itken. Miksi toiset joutuu elämään helvetissä? :'( Elämäni tuntuu kamalalta, mutta osalla teistä menee minuakin huonommin. Kunpa osaisin auttaa.. mutta en osaa edes itseäni joten miten osaisin muita!?

Uskoin, että pystyn lopettamaan laihduttamisen heti kun vain haluan. No eihän se niin tietenkään ollut. Ei tilanne pääni sisällä ole oikeasti edennyt mihinkään suuntaan. Olin varma, että olen vahvempi kuin tämä sairas mieli. Mutta ei. Tuskin kukaan on jos näin pitkälle on jo mennyt. Yli puolivuotta ja 20kiloa sitten olin vahvasti erimieltä.

Olen menettänyt useita ystäviä, he eivät kai vaan jaksa minua. Ja ymmärrän kyllä täysin.. suutun ja raivoan nykyään todella pienestä, en ole niin iloinen kuin ennen. Yritän kyllä hallita tunteitani ja pitää ne piilossa. Ei se vain ole niin helppoa kun on sisältä aivan rikki ja väsynyt. En tiedä kauan jaksan enää.

Yksi asia mistä olen päässyt eroon on vaaka. Käyn sillä tosi harvoin, koska se saa mut oikeesti ahdistumaan. Luotan enemmän peiliin, vaikka sieltäkin kuulemma nään itseni väärin. Vaaka kuitenkin kertoo sen raan totuuden, kun peilistä taas voin kuvitella mitä itse haluan.

Koulu alkoi muutama viikko sitten ja ensimmäisten päivän jälkeen olin valmis heittämään hanskat tiskiin. En kuitenkaan tehnyt niin. Olen käynyt siellä päättäväisesti ja yrittänyt oppia jotain uutta. Huonolla menestyksellä tosin.. Mutta ainakin olen ollut paikalla ja aion päästä lukiosta pois ensi keväänä. Ja sen jälkeen pidän varmaan taukoa opiskelusta, se ei vaan oo mun juttu.

Oon saanu kehuja siitä kuinka hyvältä näytän, joten täytyy jaksaa hymyillä. Se on vaikeaa, mutta kyllä mä sen korkeintaan 8 tuntia päivässä jaksan. Miten toiset voi nähdä tän kropan täydellisenä?? En ymmärrä. Tai no joskus, (ehkä kerran kahessa viikossa) on hetki jolloin tunnen itseni sopivaksi ja hyväksyn itseni. Olen jopa ylpeä siitä mitä olen liikunnalla ja itsekurilla saanut aikaan. Näkyviä lihaksia ja luita, tykkään. Mutta, se ei todellakaan ole ollut helppoa. Käyn melkeinpä päivittäin zumbaamassa, tanssitunnilla tai bodybumpissa. Poljen joka arkipäivä pyörällä lähemmäs 20km ja silti en iltaisin käy edes koneella, koska en halua vain istua paikallaan. Sairasta? Kyllä.

Olen yrittänyt päästä näistä ajatuksista eroon ja välillä olenkin voinut vain nauttia ja olla ajattelmatta. Kuitenkin pian ajatukset taas palaa ja tunnen olevani kotona. Tai siis ne on jo niin arkipäivää, että ilman kontrollia olen hukassa.

Palelen. Mutta se on normaalia kun puuttuu rasvakerros. Inhoan sitä kun sormet ja huulet alkaa sinertää kylmyydestä. Samaan aikaan kuitenkin rakastan sitä, että tiedän syöneeni tarpeeksi vähän.

En ole ihan niin negatiivinen, mitä tästä valitustekstistä ehkä saa ymmärtää. Mutta pakko purkaa jonnekin tätä kun en kenelle vaan voi mennä selittämään, ei he ymmärtäisi. Harva ymmärtää miltä musta tuntuu. Onneksi kuitenkin jokaisessa päivässä on myös niitä ilon hetkiä, kuten tanssitunnin jälkeen. Olo on sanoinkuvaamattoman ihana. Olen iloinen ja kaikki on hyvin. Hetken.

En tiedä miten tästä eteenpäin. Päivä kerrallaan ja yritän pitää ystävistäni kiinni. Jaksamisia kaikille ja ei haittaa vaikka kukaan ei tätä edes olisi jaksanut lukea kokonaan.. ainakin voin itse joskus palata ajatuksiini ja katsoa mihin suuntaan ollaan menty.

-Alisa Jasmina